Hamsterin vikaa

Myönnetään, olen materialisti. Olen aina ollut. Rakastan kauniita esineitä ja minusta on mukava ympäröidä niillä itseäni, koristella niillä arkeani.

Voinko sentään puolustuksekseni sanoa, että haalin ympärilleni mieluiten vanhoja tavaroita, jotka ovat nähneet elämää, jolloin rojuni ekologinen jalanjälki ei ole niin suuri kuin se voisi olla...

Miksi oikein puolustelen toimintaani? No siksi, että viime aikoina olen aika pitkälti alkanut kyseenalaistaa tavaran hamstraukseni. Mihin kaikkea tätä rojua oikein tarvitaan? Oma hamstraukseni keskittyy lähinnä sisustuksellisiin esineisiin, joten niillä ei edes ole sen kummempaa käytännön merkitystä, lähinnä ne tuottavat vain mielihyvää. Ei sillä, ettenkö olisi onnellinen että meidän taloudessa ei ole teknologia- tai kodinkonehifistelijää, jolloin olisi pakko hankkia uusia laitteita sitä mukaa kuin niitä markkinoille tulee – olohuoneen ollessa puolillaan kotiteatteria ja keittiön yhtä jäätelökonetta, leipäkonetta ja rasvakeitintä.

Ehkä näitä kulutuskriittisiä mietteitä on entisestään ruokkinut tämä loppuvuoden ajankohta, kulutusjuhlista pahin. Parin viimeisen kuukauden aikana vuodesta miljoonat suomalaiset hankkivat läheisilleen miljoonia turhia tavaroita. Haluan itse parhaani mukaan olla ruokkimatta tyhjänpäiväisten lahjojen kulttuuria ja hankkia läheisille jotain, jossa on oikeasti mieltä, merkitystä saajalle. Mikäli tiukka lahjapulma tulee eteen, hyvä ruoka ja juoma ei koskaan ole huono valinta. Hyvä ruoka – parempi mieli. Lahjoja ja samaten kaikkea muuta ostaessa olen nykyään yhä enemmän alkanut kiinnittää huomiota kuinka eettistä ja ekologista kyseisen tavaran/ hyödykkeen tuottaminen on ollut. Pienyrittäjänä en halua ruokkia väärin toimivia yrityksiä. Onneksi lompakollaan voi äänestää.

Mitä kulutusjuhlaan tulee, ostohysteria ei valitettavasti lopu, vaikka joulusta päästään, sillä seuraavana vuorossa ovat maailmanlopun alennusmyynnit. Osta, osta, osta! Ja suomalainenhan ostaa kun halvalla saa. Ihan puhdas pulmunen en ole minäkään... Pellavalakanat puoleen hintaan – en voinut vastustaa. Pikainen pyrähdys alennushelvettiin kuitenkin riitti, mikä on ennenkuulumatonta kun miettii, millä väsymättömällä innolla (ja kebabin voimalla) sitä on aikanaan tyttöjen kanssa koluttu kaupungin jokainen vaatekauppa. Alennusmyyntihysteriassa löytäessä jonkin koltun huimalla alennuksella, sivuuttaa aivan liian helposti ihan relevantin kysymyksen ”Tarvitsenko tätä tosiaan?” Kun kaappi on täynnä vaatteita ja eteisessä ihan riittävästi kenkiä niihin kompasteltavaksi, voisi ihan vaan keskittyä ostamaan silloin kun oikeasti tarvitsee. Jälleen: laatu korvaa määrän. Kun ostaa kerralla hyvän ja vaikka lompakko vähän kevenee, sitä hyvää käyttääkin pidempään kuin vain yhden sesongin.

Katselen ympärilleni kriittisin silmin. On onneksi paljon merkityksellisiäkin tavaroita turhan lisäksi. Mummun ensimmäisillä palkkarahoillaan ostama liinavaatekaappi, jonka olen entisöinyt. Isän kansakoulussa nikkaroima hauskan värinen penkki. Suvussa kulkenut tummun vanha Billnäs-tuoli, jonka istuimen puuhun on ajan saatossa kulunut kuoppa. Vanha arkku ja pulpetti, jotka suvun kätevät miehet ovat aikanaan tehneet.

Vaikka esteetikkona vaadin ympärilleni kauneutta viihtyäkseni, mietin, voisiko sitä ympärillä lojuvaa tavaramäärää jotenkin karsia, jolloin laatu korvaisi määrän. Mitä oikein teen tuolla oudolla lasipullolla? Olihan se hauska ja mieleenpainuva löytö kirpputorilta, mutta oliko se lopulta niin välttämätön. Ajattelen myös käytännön näkökulmaa. Lähitulevaisuudessa saattaa olla tiedossa muutto, ja koska kammoksun tavaran inventointia ja sen roudaamista, operaatio voisi olla inhimillisempi mikäli kaiken turhan heittäisi pois jo etukäteen, pikkuhiljaa. 

Mitä jos ihan vaikka joka päivä lahjoittaisi, kierrättäisi tai hävittäisi aina yhden turhan tavaran? 365 tavaraa vähemmän vuoden päästä? Tekisi eittämättä hyvää. Kuka lähtee mukaan?