Myönnetään, olen materialisti. Olen
aina ollut. Rakastan kauniita esineitä ja minusta on mukava
ympäröidä niillä itseäni, koristella niillä arkeani.
Voinko sentään puolustuksekseni
sanoa, että haalin ympärilleni mieluiten vanhoja tavaroita, jotka
ovat nähneet elämää, jolloin rojuni ekologinen jalanjälki ei ole
niin suuri kuin se voisi olla...
Miksi oikein puolustelen toimintaani?
No siksi, että viime aikoina olen aika pitkälti alkanut
kyseenalaistaa tavaran hamstraukseni. Mihin kaikkea tätä rojua
oikein tarvitaan? Oma hamstraukseni keskittyy lähinnä
sisustuksellisiin esineisiin, joten niillä ei edes ole sen kummempaa
käytännön merkitystä, lähinnä ne tuottavat vain mielihyvää.
Ei sillä, ettenkö olisi onnellinen että meidän taloudessa ei ole
teknologia- tai kodinkonehifistelijää, jolloin olisi pakko hankkia
uusia laitteita sitä mukaa kuin niitä markkinoille tulee –
olohuoneen ollessa puolillaan kotiteatteria ja keittiön yhtä
jäätelökonetta, leipäkonetta ja rasvakeitintä.
Ehkä näitä kulutuskriittisiä
mietteitä on entisestään ruokkinut tämä loppuvuoden ajankohta,
kulutusjuhlista pahin. Parin viimeisen kuukauden aikana vuodesta
miljoonat suomalaiset hankkivat läheisilleen miljoonia turhia
tavaroita. Haluan itse parhaani mukaan olla ruokkimatta
tyhjänpäiväisten lahjojen kulttuuria ja hankkia läheisille
jotain, jossa on oikeasti mieltä, merkitystä saajalle. Mikäli
tiukka lahjapulma tulee eteen, hyvä ruoka ja juoma ei koskaan ole
huono valinta. Hyvä ruoka – parempi mieli. Lahjoja ja samaten kaikkea muuta
ostaessa olen nykyään yhä enemmän alkanut kiinnittää huomiota
kuinka eettistä ja ekologista kyseisen tavaran/ hyödykkeen
tuottaminen on ollut. Pienyrittäjänä en halua ruokkia väärin
toimivia yrityksiä. Onneksi lompakollaan voi äänestää.
Mitä kulutusjuhlaan tulee,
ostohysteria ei valitettavasti lopu, vaikka joulusta päästään,
sillä seuraavana vuorossa ovat maailmanlopun alennusmyynnit. Osta,
osta, osta! Ja suomalainenhan ostaa kun halvalla saa. Ihan puhdas
pulmunen en ole minäkään... Pellavalakanat puoleen hintaan – en
voinut vastustaa. Pikainen pyrähdys alennushelvettiin kuitenkin
riitti, mikä on ennenkuulumatonta kun miettii, millä väsymättömällä
innolla (ja kebabin voimalla) sitä on aikanaan tyttöjen kanssa
koluttu kaupungin jokainen vaatekauppa. Alennusmyyntihysteriassa löytäessä
jonkin koltun huimalla alennuksella, sivuuttaa aivan liian helposti
ihan relevantin kysymyksen ”Tarvitsenko tätä tosiaan?” Kun
kaappi on täynnä vaatteita ja eteisessä ihan riittävästi kenkiä
niihin kompasteltavaksi, voisi ihan vaan keskittyä ostamaan silloin
kun oikeasti tarvitsee. Jälleen: laatu korvaa määrän. Kun ostaa
kerralla hyvän ja vaikka lompakko vähän kevenee, sitä hyvää
käyttääkin pidempään kuin vain yhden sesongin.
Katselen ympärilleni kriittisin
silmin. On onneksi paljon merkityksellisiäkin tavaroita turhan
lisäksi. Mummun ensimmäisillä palkkarahoillaan ostama
liinavaatekaappi, jonka olen entisöinyt. Isän kansakoulussa
nikkaroima hauskan värinen penkki. Suvussa kulkenut tummun vanha
Billnäs-tuoli, jonka istuimen puuhun on ajan saatossa kulunut
kuoppa. Vanha arkku ja pulpetti, jotka suvun kätevät miehet ovat
aikanaan tehneet.
Vaikka esteetikkona vaadin ympärilleni
kauneutta viihtyäkseni, mietin, voisiko sitä ympärillä lojuvaa
tavaramäärää jotenkin karsia, jolloin laatu korvaisi määrän. Mitä oikein teen tuolla oudolla
lasipullolla? Olihan se hauska ja mieleenpainuva löytö
kirpputorilta, mutta oliko se lopulta niin välttämätön. Ajattelen myös käytännön
näkökulmaa. Lähitulevaisuudessa saattaa olla tiedossa muutto, ja
koska kammoksun tavaran inventointia ja sen roudaamista, operaatio
voisi olla inhimillisempi mikäli kaiken turhan heittäisi pois jo
etukäteen, pikkuhiljaa.
Mitä jos ihan vaikka joka päivä
lahjoittaisi, kierrättäisi tai hävittäisi aina yhden turhan
tavaran? 365 tavaraa vähemmän vuoden päästä? Tekisi eittämättä
hyvää. Kuka lähtee mukaan?